Deep Shit

What time is it?

Now.

When is it not now?

Never.

Haudi. En jaksa enää ees pahotella että oon niin laiska tän blogin kanssa. Alan pikkuhiljaa hyväksyä sen osana mua itteäni. 2013 on alkanu vauhdilla ja kiireisenä, ja ainakin tähän mennessä on helppo sanoo että tää on elämäni paras vuosi. Tuntuu suht uskomattomalta et tätä on vielä edessä enemmän kun takana, ja matka tuntuu vaan paranevan paranemistaan. Tällä hetkellä on niin vahva too good to be true-fiilis, että perussuomalainen mentalismi alkaa jo odottaa sitä hetkeä kun jotain pahaa tapahtuu ja palaan takasin maanpinnalle. Mut ehkä amerikas sellasta ei tapahukkaan ja voin jatkaa tätä leijailua? 

VOIKO OLLA SÖPÖMPÄÄ?!?!?

Mikä mua on pitäny kiireisenä tässä 2013 on lähinnä se, että alotin tammikuun puolivälissä koulun Washtenaw Community Collegessa. Mun alkuperänen suunnitelma oli ottaa valokuvauksen kurssi, koska en halunnu vaivata päätäni millään sen vakavammalla opiskelulla. Kuten niin moni muu ajatus, toikin on muuttunu tässä matkan varrella, joten päädyinkin ottamaan journalismin ja filosofian eksistentialismin kurssit. Käyn siis maanantai- ja keskiviikkoiltaisin vielä töitten jälkeen koulussa kuudesta ysiin. Mikä hienointa (ja kuumottavinta), oon mun molemmilla tunneilla ainut ei-amerikkalainen. Vaikka kävin lukion vieraskielisellä luokalla, kyllä on pirun vaikeeta opiskella englanniks sitä äidinkielenään puhuvien kanssa. Toisaalta tunnit on vaan kerran viikossa, joten tuntumaa opiskeluun ei saa samalla tavalla kuin täyspäiväsenä opiskelijana. Molemmat tunnit on kyl tosi mielenkiintosia ja opettajat on aika persoonia. Mut etenkin filosofiassa menee jotkut asiat yli ymmäryksen niin lujaa että tukka hulmuaa. Eiköhän se tästä kuitenkin!

Lavastettu tilanne.

Töissä poikien kanssa menee myös aina vaan paremmin. Mun vanhempi hoitopoika on siis lievästi autistinen erityislapsi eikä meillä oo aina ollu helppoa. Nykysin kaikkien terapioiden ja muun panostuksen ansioista Dayton on tullu jopa mun täällä olemisen aikana eteenpäin kaikessa niin paljon että sitä on välillä vaikeeta uskoa. Pikku-Lachlan on myös muuttunu ihan syliapinaks, tänään reppana yritti paeta päivähoidosta mun perään kun aamulla vein sen sinne. Iltapäivällä käytiin ostamassa lähikuppilasta mulle kahvia ja keräämässä teiniäiti-katseita ja sen jälkeen simahettiin keinutuoliin päikkäreille. Yks päivä tuli melkein tippa linssiin kun kattelin poikien riekkumista kellarin pomppulinnassa ja tajusin että joku päivä joudun jättämään ne ja lähtemään takasin Suomeen. Onneks siihen on vielä aikaa.

Viime perjantain pyjamapäivän separoinnit

Töiden ja koulun ulkopuolella vuoden 2013 ikimuistoisin tapahtuma on (Nykin reissua lukuunottamatta) ehdottomasti Anaisin 21-vuotis synttäripäivä. Alotettiin Anaisin juhlinta jo maanantai-iltana fondue-ravintolasta ja varsinaisesti juhlittiin perjantaina. Meillä oli etkot Anaisin poikakaverin kämpillä isolla international girls + americanos porukalla ja siitä lähettiin sitte baariin tanssimaan. Loppu onkin historiaa, mut tää oli melko varmasti paras ilta Ann Arborissa tähän mennessä. Toinen alkuvuoden iso juttu on ollut meidän huhtikuisen Kalifornian road tripin suunnittelu. Eräänä kauniina sunnuntaina pistettiin meidän oma krapulainen matkatoimisto pystyyn lähi-Starbucksiin ja työstettiin meille sellanen matkasuunnitelma että oksat pois. Tänä viikonloppuna ois tarkotus ostaa lentoliput. Huhtikuuta odotellessa!! Oon vielä siinä mielessä onnekas, että tätä reissua edeltävän viikon vietän isäntäperheen kanssa Floridassa. Hahaa!

Matkatoimisto JEVA

Onnellinen täysikänen fonduella

Rick'sin partycrewtä

Kun kattelen taaksepäin tätä reissua, on uskomatonta miten paljon niin monet asiat joista olin olevani niin varma on kääntynyt päälaelleen, ja miten monet asiat jotka oli täysin epäselviä on kirkastunut jo tän reilun neljän kuukauden aikana mitä oon täällä ollut. Päällimäisenä fiiliksenä tästä mun tän hetkisestä olemisesta on lähinnä onnellisuus. Kun kerran jättää kaiken tutun ja turvallisen valtameren taakse, alkaa elämää katella ihan eri tavalla. Kaikki odotukset, paineet ja ahtaat sosiaaliset ympyrät jotka kotisuomessa tuntu niin ehdottomilta ja todellisilta on tipotiessään. Ja yllätys yllätys - elämä alkaa vasta kaiken sen ulkopuolella. Rakastan täällä sitä, että mulla ei oo menneisyyttä. Tulin kaupungista, jossa kaikki tietää toisistaan liikaa, ja tuomitsee asioiden perusteella mitä ihmiset on ehkä joskus aiemmin ollut saati tehnyt. Täällä mä oon vaan mitä mä oon nyt - ja mitä muuta meillä oikeesti onkaan kun tää hetki?

Totuuksia Ashleysin pöydässä.

Toinen asia mistä kiitän joka päivä jotain suurempaa voimaa, on ihmiset joita oon täällä saanut tavata. Miten voinkin olla niin onnekas, että kaikista maailman ihmisistä oon törmännyt näin mahtaviin tyyppeihin?!? Tällä tarkotan lähinnä mun vakiojengiä, ja muutamaa muuta. En oo varmaan vuosiin nauranu yhtä paljon kun täällä. On jännää, miten hyvin voi tulla juttuun ihmisten kanssa, jotka tulee ihan eri puolilta tätä palloa. Mut kuten Ellen asian sano "you match my level of crazy". Ihmisten asenne muita (ja meitä muukalaisia) kohtaan on täällä muutenkin niin virkistävän avoin verrattuna Suomeen. Vieraasta maasta tulevaa ei vältellä ja pidetä käsivarren mittasta turvaväliä kaikkiin, vaan kaikki on ihanan uteliaita ja kiinnostuneita. Oon tutustunut ihmisiin jokaselta mantereelta ja kaikenlaisista taustoista - and I love it. Mietinkin miten ikinä tuun selviimään kun (tai jos) joskus palaan Suomeen. Tykkään liian paljon olla osa tätä international crewtä täällä. Mut koska kello on NYT, tätä on vielä turha murehtia.

Finding friends with the same mental disorder: priceless.

Mikä on hauskinta, oon vihdoin saanut hyvän tuntuman siitä mitä haluun tehä "sitten kun kasvan isoksi". Vielä hauskempaa on se, että tää on oikeestaan mun aikaansaamattomuuden summa. Aioin tosiaan opiskella valokuvausta täällä, mut vetkuttelin rekisteröitymisen kanssa niin kauan, että päädyin kurssin jonotuslistalle ja päätin sitten valita jotain muuta. Olin pyöritellyt ajatusta journalismista jo hetken, ja päädyin sitten ottamaan sen introkurssin. Pyörittelin ajatusta vielä pidemmälle ja tsekkasin Suomen AMK:oiden opinto-ohjelmia ja tadaa: musta tulee isona journalisti! Mikä oiskaan täydellisempi ammatinvalinta mulle, joka ei kertakaikkiaan osaa eikä oikeestaan edes halua valita mitään tiettyä alaa/kiinnostuksen kohdetta - sen sijaan voin vaan kirjottaa kaikesta. Mut tää tulee tapahtumaan vasta joskus myöhemmin. Nimittäin toinen ajatus jota oon jo jokusen kuukauden pyöritellyt on, että jäisin tänne vähän alkuperästä suunnitelmaa pidemmäksi ajaksi. Tänään itse asiassa tuli isäntäperheenkin kanssa puheeksi että mitä jos jäisinkin ainakin puol vuotta pidemmäksi. En halua kiirehtiä tän päätöksen kanssa, sillä sitä ei todellakaan tiedä miten asiat voi taas muuttua, mut tällä hetkellä mulla ei oo kyllä mikään kiire takasin. Tän puolen vuoden extra-ajan jälkeen mulle jäis mukavasti aikaa matkustella Euroopassa ennen Suomeen opiskelemaan paluuta. Suunniteltiin tuopin äärellä jo kokonainen maailmankiertue tossa jokunen viikonloppu sitten. Kaikki Amerikassa on suurempaa, ja samoin on käyny mun tulevaisuudensuunnitelmille. 

Takapihan virrassakin on vihdoin vettä!

Toivon kaikkea hyvää kaikille mun rakkaille Suomeen, ainut mikä varjostaa mun jäätävän hyvää fiilistä on se, että te ette oo täällä. 

Life. Is. Good.

Yours,

Veera

Ps. Kevennyksenä random-kuvia 2013 random hetkistä.

.

Angry Birds-jesaria! Ne on kaikkialla täällä!